Ei ole vain syyllisiä tai uhreja
Love ry - 04.02.2010 12:57
Love ry
Kesken arkiaskareiden tuttu Pikku Kakkosen tunnussävelmä alkaa täyttämään kotia. Pakokauhulla etsimään kaukosäädintä, jotta televisio hiljenee.
Kesken ystävien vitsinheiton viereisessä kahvilapöydässä ollut vauva aloittaa itkun. Kiireisesti kulman taakse hoitamaan puhelua, jota ei ole.
Kesken kassajonon vanha koulukaveri törmää paikalle taaperoineen ja alkaa udella koti-elämästä. Sydän pamppaillen kerrotaankin edelliskesän työmatkasta.
Meidän perhettä ei enää ole. Siitä on jäljellä vain kaksi rikkinäistä kotia. Me emme olleet eheitä yhdessä, vaan rikoimme yhdessä idylliä. Hetkittäin elämässämme ei ollut kuin syytöksiä, valheita, petoksia, rikkoutuneen kahvikupin palasia, suolaisia kyyneleitä ja poskelle osuneen kämmenen litsahduksia. Kumpikaan ei ollut tuolloin ainoa syyllinen tai ainoa uhri, oli vain vähän kimuranttia elämää kahden ihmisen kohdalla.
Sitten kaikki muuttui. Toinen oli ovelampi keksien kiristyksen, vedotessaan lasten”suojeluun”. Minä odotin hetkeä, jolloin totuus tulisi julki, mutta kuukaudet kuluivat, työntekijät vaihtuivat toisiin ja byrokratia talloi jalkoihinsa.
Toinen jo alkoi sotkeutua omiin sepityksiinsä. Hän ei osannut päättää, haluaako perheidyllimme takaisin korjattuna versiona vai kostettua minulle mahdollisimman paljon. Minä sekoitin soppaa, kun toivuin shokeista ja aloin elämään normaalia elämää.
Kun lasten "suojelu" todellakin alkoi erottaa perhettämme hänen sepitystensä myötä, hänen reaktiot lainelautailivat kuukausien aikana riemun ja kauhun välillä: "Tämä ei ollutkaan leikkiä, tämä oli totta!" Eroprosessin aikana minulle tuli vastaan tilanteita, etten tiennyt hakeako lähestymiskieltoa vai lähettääkö poliisipartiot perään etsimään.
Toivo lapsen näkemisestä, tulosta jälleen osaksi omaa elämääni sai minut kestämään kaikenlaisia kohtauksia toiselta. Toinen tajusi, että vetoamalla lapsen hyvinvointiin lasten "suojelu" antaisi lapsen hänelle. Ei väliä, vaikka syytökset olivat valheita. Syyttömäksi todisteluun menisi aikaa. Ja niin menikin.
Vuosia myöhemmin pystyn vain häkeltyneenä katsomaan menneitä, vuosia, jolloin minun olisi kuulunut olla edes puoliksi lapseni elämässä – enhän minä ollut narkomaani, murhaaja tai alkoholisti. Minä vaan en osannut elää ihmisen kanssa, joka oli minut pettänyt henkisesti ja taloudellisesti. Samalla byrokratia petti minut. Kuitenkaan byrokratia ei ollut se, joka minut petti, vaan todellisuudessa se aikoinaan elämäni rakkain ihminen. Hän tajusi, mitä valheita kertoa, jotta minä saisin kokea kipua.
Minä hävisin lapseni, mutta tiedän tuolla maailmassa olevan toisen ihmisen, joka hävisi perheidyllin. Tänä päivänä hän on jopa rikkinäisempi, kuin rikkomansa ihminen, minä. Ja hän kostaa minulle idyllin rikkoutumista niin kauan kuin pystyy. Minä en sitä pysty estämään. Minä pystyn vain elämään omaa elämääni.
15
