Knoppikirjat
24.02.2010 9:35
Väinö Immonen Suomalaisia on pidetty lukukansana. Asiaa on syytä käsitellä henkilökohtaisen lapsuushistorian ja nykypäivän kaksoisvalaistuksessa. Kirjallisuuden löytäminen merkitsi minulle alakuloon ja yksinäisyyteen johtavan polun katkeamista.
Kirjat löytäessäni olin tosin jo viiden vanha. Isä oli vastikään kuollut, äiti päivät töissä, veljet ja sisko koulussa. Alkuun minulla oli osapäivähoitaja. Kun arasti kysäisin, että saisinko mennä ulos leikkimään, tuo julmuri tiuskaisi: ”Kita kiinni ja jaa kortit!”
En keksinyt muuta keinoa päästä irti tuosta neljän kuninkaan kirjaan kiintyneestä naisesta kuin opettelemalla lukemaan. Äiti laskikin sitten hänelle markat kouraan.
Ensimmäinen kirja, joka aiheutti minulle humaus metrin halolla hartioihin - efektin, oli Robin Hood. Hän otti rikkailta ja antoi köyhille. Pitkään se leimasikin elämännäkemystäni. Tai kai vieläkin, koska taloni on kohtuukokoinen eikä pihassa ole velkaista Audia, jolla tööttäillä suojatiellä kulkeville.
Tuntematon sotilas neuvoi tuonpuoleisen varajärjestelmän. Kun Riitaoja kauhisteli, kuinka kuoleva parkui tyyliin Jeesuksen Ristuksen Perkele, niin neuvokas Rahikainen opasti, että ”kaipa tuo pyytel varmuuven vuoks anteeks molemmilta”
Elämän intiimeillä alueilla, siis tuoksuvien sylien kohtaamisesta, olen saanut opastusta Salamalta, Milleriltä ja Kejos-Pekalta.
Voimakkaasti olen tunnen olevani Dostojevskin Idiootin, ruhtinas Lev Myškinin, sukua. Hän onkin tärkein kirjallisuuden Kristus-hahmo, suurten syntisten vastavoima, viattomuudessa vahva, mutta toimissaan avuton. (Lev =leijona, myš =hiiri).
Mitähän nykynuoriso lukee? Ei talvikunnossapitoa-kylttejä? Olutpullon etikettejä? Liikkeemme avoinna sunnuntaisin klo 12-21-ilmoituksia? (Huumoria!)
Minulla elämä vertautuu Jack Londonin Erämaa kutsuu -kirjan Buck-koiraan. Se kuulee yöllä susien kutsun ja liittyy niihin. Minäkin makaan yhä öisin valveilla kuullakseni susien kutsun, mutta yhä kauempaa se kuuluu. Suurin suru on sanaton, lopulta pelkkää ulvomista.
